Oon pahoillani äiti

Olo on niin yksinäinen. Ei sillä et haluisin jonkun mun luo. Tänään on taas ilta ku en tunne mitään. Oon syöny melkeen mun ateriamallin mukaan koska oon ollu koko päivän perheen kanssa ja mulle mitataan ruuat. Mut silti oon pystyny tänään taas livistää.
   Miks äidin pitää olla niin sokea? Eiks se huomaa miten väsynyt mä oon tähän kaikkeen. Kunnei se pysäytä tätä kierrettä? Tai ehkä se ei vaan haluu, se haluu et mä kärsin. Ei, ei ei ei Miks se haluis et sen lapsi kärsii? Se sanoo usein psykalla et mulle ei voi sanoo mitään ruokailuun liittyvää että suutun heti.. No tietysti mä suutun, tai siis mä en suutu vaan ana suuttuu.
  Nyt on päätetty että äiti tekee valmiiks joka aamu aamupalan ja iltapalan, koska mulle ruuan laittaminen siihen lautaselle on niin vaikeeta. En saa tehtyy päätöksiä otanko kurkkua vai tomaattia, ja tarpeeks kauan mietittyäni oon tullut päätökseen et parempi ku en ota kumpaakaan. Mä kärsin tästä, äiti kärsii ja samalla koko perhe. Ne ei kyllä äitin mielestä tajuu tän tilanteen vakavuutta. Mut en taida mäkään tajuta.
  Tällä hetkellä pimeessä maatessani mun sängyssä tekis mieli itkeä. Mutta ei itketä, ei tuu kyyneleen kyyneltäkään. En tunne mitään. Ei ahdista päivän ruuat (mitkä yleensä näin illalla pistää ahdistamaan) Ei ahdista se vaikka olinkin jumpissa tänään vaan 3h ja jätin neljännen väliin. Eikä sekään että lähin kahen tunnin lenkille naantaliin luistelemaan mutta luistelinkin vaan 1,5h. En tiiä mikä mulla on. Haluisin nukkumaan jo mutta muistin ottaa melatoniini-pillerin tunnin myöhässä ja tuskin saan unta ennen puol yötä.