Tukipilari ei tunteile

Sun pitää taas pystyy olla täällä vahvempi kuin eilen,
sä oot frendies olkapää. Tukipilari ei tunteile.
Kuunnelles tuntuu siltä et seisot keskel piiriä,
jos sul on vaikeet tuntuu, että ongelmas ois vitsiä.
Kun sul on vaikeet ollu, ketään ei kiinnosta,
sun ongelmat on sun, ja sä oot yksin niiden sidonnas.


Eipä kauheesti lissättävää. 

Elämää päällä lasin

  Tänään olin mun rt:llä. Se kysys että: "Onko sulla semmonen olo vielä että olisit liian terve osastolle, tai että sun ongelmat on niin pieniä verrattuna muiden ongelmiin?" Siinä sitten hetken mietittyäni en oikeen saanut mitään vastausta niin rt sano: "Mikä siin on että sun on niin vaikee myöntää itselles miten heikko oot, miksi sä et vaan pyydä apua tai edes ota sitä vastaan kun huomaat itekki miten huonossa tilanteessa oot?" HMM niimpä? Minkä takia on niin vaikeeta myöntää itselleen miten heikko oikeesti on. Ja edelleen tunnin saarnaamisen jälkeen oon sitä mieltä että mähän pärjään. Mulle on myös sisäänkirjaamis päivä päätetty päiväosastolle tohon huhtikuun alkuun. Jos kaikki menee hyvin niin se menee onneks vasta sinne. Mut jos tulee jotain takapakkeja ni tietysti aikastetaan.
  Ollaanko me ihmiset vaan niin itsepäisiä ettei voida myöntää itsellemme että me emme pärjää yksin. Niin hassuu myös pohtia sitä tältä kannalta koska joku mun päässä uskottelee myös mulle koko ajan että oon vahva tyttö ja turha pyytää mitään apua. Mutta silti haluisin pelastaa kaikki muut ihmiset tältä kierteeltä ja pyydän hakeutumaan apuun ajoissa!
  Hetki sitten makasin sisätautien osastolla koska en pysynyt tajuissani. Siellä jotenkin sai ladattua hetki taas akkuja mutta nyt on alkanut taas stressaamaan koulu, (josta tosin saisin olla pois ja saisin sairauslomaa mutta kun minähän jaksan..) pitää myös mielyttää kavereita ja olla se sama iloinen tyttö josta pidetään ja harrastukset ja... Lista on loputon. Mutta kun en vaan ole tarpeeksi sairas, laiha ja väsynyt. Mulle uskoteltiin tänään että tonne päiväosastolle minne oon menossa on tiukat vaatimukset ja sinne ei vaan tulla, mulle myös sanottiin että eikö se muka oo merkki vakavasta sairaudesta kun elimistö on niin kuiva että verikokeita ei saa vasta kun neljän päivän nesteytyksen jälkeen? Mikä tässä on niin vaikeeta?
  Enkä todellakaan halua listata ihmisiä ja vihaan anorektikoiden vertailemista toisiinsa kuka on sairain ja kellä on pienin BMI, tä sairaus on päässä ja sitä ei voi mitata vaa'alla. Joten Älkää rakkaat, pienet ja arvokkaat ihmiset vertailko toisianne vaan laittakaa itsenne ensimmäiseksi! Juuri sä saat niin paljon hoitoa kun tarvitset jos vaan sitä uskallat pyytää! <3

Mä nään et tätä joku lukee, niin toivoisin myös palautetta minkälaisia postauksia haluutte lukea + haluutteko kuvia vai ette? 

Oon pahoillani äiti

Olo on niin yksinäinen. Ei sillä et haluisin jonkun mun luo. Tänään on taas ilta ku en tunne mitään. Oon syöny melkeen mun ateriamallin mukaan koska oon ollu koko päivän perheen kanssa ja mulle mitataan ruuat. Mut silti oon pystyny tänään taas livistää.
   Miks äidin pitää olla niin sokea? Eiks se huomaa miten väsynyt mä oon tähän kaikkeen. Kunnei se pysäytä tätä kierrettä? Tai ehkä se ei vaan haluu, se haluu et mä kärsin. Ei, ei ei ei Miks se haluis et sen lapsi kärsii? Se sanoo usein psykalla et mulle ei voi sanoo mitään ruokailuun liittyvää että suutun heti.. No tietysti mä suutun, tai siis mä en suutu vaan ana suuttuu.
  Nyt on päätetty että äiti tekee valmiiks joka aamu aamupalan ja iltapalan, koska mulle ruuan laittaminen siihen lautaselle on niin vaikeeta. En saa tehtyy päätöksiä otanko kurkkua vai tomaattia, ja tarpeeks kauan mietittyäni oon tullut päätökseen et parempi ku en ota kumpaakaan. Mä kärsin tästä, äiti kärsii ja samalla koko perhe. Ne ei kyllä äitin mielestä tajuu tän tilanteen vakavuutta. Mut en taida mäkään tajuta.
  Tällä hetkellä pimeessä maatessani mun sängyssä tekis mieli itkeä. Mutta ei itketä, ei tuu kyyneleen kyyneltäkään. En tunne mitään. Ei ahdista päivän ruuat (mitkä yleensä näin illalla pistää ahdistamaan) Ei ahdista se vaikka olinkin jumpissa tänään vaan 3h ja jätin neljännen väliin. Eikä sekään että lähin kahen tunnin lenkille naantaliin luistelemaan mutta luistelinkin vaan 1,5h. En tiiä mikä mulla on. Haluisin nukkumaan jo mutta muistin ottaa melatoniini-pillerin tunnin myöhässä ja tuskin saan unta ennen puol yötä.

Kukaan ei oo nähny mitään, eikä kuule huutoi

Miten tän nyt alottais. Tä on vaikein kohta luultavasto tätä blogia tä alotus.

No joo..

Tuntematon tyttö teille, tuntematon myös itselleni. Omistan harrastuksia paljon, kavereita, perheen ja sen suurimman asian tällä hetkellä mun elämässä eli anoreksian. Lopetin blogin kirjottamisen n. vuos sitten (kirjoitin iha normaalia lifestyle blogia) mutta siel alko loppumaan oikeestaan kirjotuksiin aiheet koska kauheest muuta ei enää ollut ku ahdistusta ja pahaa oloa.
  Kauan oon miettinyt jo blogin uudestaan alottamista ja nyt aattelin sen tehdä. Tervetuloa jos tänne eksyt mutta muista että tä on täysin mun omaa elämää. Kirjotan tunteista ja tuntemuksista suoraan yhtään kaunistelematta.